Olen huomannut monenlaisia tunteita tämän lapsettomuusprosessin aikana. Vaikka saadaankin hoitoa tähän, jollain tapaa en koe itseäni lapsettomien joukkoon. Yritystä on takana vasta niin vähän aikaa... toisilla menee vaikka kahdeksan vuotta, en ikinä voisi kuvitella että kestäisin niin kauan tätä. Lähinnä niiden seurassa jotka lisääntyvät jo kun pidellään kädestä, tunnen oloni ulkopuoliseksi. Ihan kuin olisin eri lajia. 


En ole kateellinen tai katkera kun ystäväni lisääntyvät. Sehän tarkoittaa aina sitä että pääsen näkemään ja tutustumaan vauvoihin ja lapsiin. Saan lapsia elämääni edes jollain tavalla. Kun joku puolituttu ilmoittaa Facebookissa hassun runon kanssa superihkuhauskasti vauvan tulosta, silloin alkaa ärsyttämään. Miksi ihmeessä tuonkin piti saada vauva ennen minua, se oli ihan m***ku jo ala-asteella?! Miten se sen muka ansaitsee paremmin kuin minä? Niin, ei niitä lapsia "ansaita". Tuntuu että ne jotka eniten toivoo, eivät sitä lasta ainakaan helpolla saa... tai ei niin, vaan tuntuu että ne hirveimmät ihmisenkuvatukset lisääntyvät tämän tästä, ja hartaasti sitä toivovat jotka olisivat oikeasti aivan mahtavia vanhempia, jäävät vain ilman. No tämä nyt oli ihan äärimmäistä, mutta tuntuu välillä siltä. Oikeastaan ihan tavalliset ihmiset jotka saavat lapsia helpolla tai vähemmän helpolla voivat olla ja ovatkin ihan yhtä hyviä vanhempia. Välillä kaikki tuntuu vaan epäreilulta. Joo, mä kitisen kahden vuoden yrittämisen jälkeen, joku toinen yrittää sen 8 vuotta. Joiltakin viedään toivo melkein kokonaan, mulla sitä vielä on. Kaikki on niin suhteellista. Se oma kriisi tuntuu aina silti pahalta, vaikka jollain muulla on asiat vielä huonommin. Mutta kun se ei ainakaan minua lohduta yhtään. Oikeastaan en edes kaipaa lohdutusta.  Kaipaan tiukkoja faktoja, mutta niitä ei voi saada. En kaipaa neuvoja, lähes kaikkea on kokeiltu. Ja neuvomiset vain ärsyttävät. Luuleeko joku ihan oikeasti että ihminen yrittää kaksi vuotta, eikä kertaakaan esim. Googleta raskaaksi tuloon apuja?  


Lopettakaa yrittäminen, sekin tuli heti raskaaksi kun ne lakkas yrittämästä. No ensinnäkin, miten lopetetaan yrittäminen hedelmöityshoitojen keskellä? Joo, tehdään vaan tää inseminaatio, vaikka ei me kyllä enää yritetä. 
Lopeta stressaaminen. Öö, anteeksi, miten lopetetaan stressi jota ei edes tiedosta..? Itseasiassa stressaannun lähinnä neuvoista joita en ole edes pyytänyt. Olen kyllä sanonut kaikille kenelle olen puhunut tilanteestamme, etten kaipaa neuvoja, vaan kuuntelevaa korvaa ja seuraa että saan ajatukset välillä pois näistä kuvioista. Haluan elää normaalia elämää ja olla sama ihminen kuin ennen tätä. 
Kun päätimme aloittaa yrittämisen, tiesin ettei vauvaa kuulu välttämättä heti. Puhuttiinkin silloin mieheni kanssa, että ei murehdita asiaa liikaa, yritetään aina kierron puolessa välissä. Söin raskausvitamiineja jo valmiiksi kuten olin jostain lukenut suositeltavan. Kuukautisten saapuessa pidin sitä aina lähinnä normaalina. Ensimmäisen kerran itkin 7kk:n yrittämisen jälkeen. Silloin kuukautiset olivat viikon myöhässä. En tehnyt vielä edes testiä, koska halusin että se varmasti näkyisi testissä. No, en koskaan ehtinyt sitä tehdä kun kuukautiset tulivat. Silloin lähdin juoksemaan, juoksin niin että sattui. Äidin (ei biologinen äitini, kerron tästäkin joskus lisää) luo. Silloin kerroin ensimmäisen kerran yrittämisestä jollekin ulkopuoliselle. 


Elämä jatkui normaalisti. Ajattelin asiaa niin että alle vuoden sisällä raskaus todennäköisesti alkaa. No, vuosi alkoi tulemaan jo täyteen, ja kerran lääkärillä otin puheeksi asian ohimennen. Kerroin että olemme pian vuoden yrittäneet eikä ole onnistunut, ja milloin ja miten asian kanssa tulisi edetä. Lääkäri sanoi perinteiset te olette vielä nuoria ja aikaa on, ihan rauhassa jne... Neuvoi odottamaan vielä pari kuukautta ja ottamaan yhteyttä jos ei vieläkään onnistu. Näin teimme, ja varasin ajan tälle lääkärille (julkisen puolen terveyskeskuslääkärille). Hän pyysi meitä tulemaan  yhdessä. Saimme lähetteen eteenpäin. Minulta otettiin verikokeita joista selvisi muistaakseni hormonijuttuja. Ne olivat normaalit. Miehen sperma tutkittiin, ja se oli suorastaan erinomaista. 


Lopulta minulle tehtiin aukiolotutkimus, joka ei onnistunut kipujen takia. Yritin kyllä sitkeästi kestää mutta se oli ihan kauhea kipu. Neste ei näyttänyt menevän oikealle puolelle. Lääkäri kertoi että pitää tehdä laparoskopia, että nähdään onko munajohdin tukossa ja samalla tehdään tarvittavat toimenpiteet. 
Yritystä oli takana 15 kuukautta kun laparoskopia tehtiin, oikeanpuoleinen johdin leikattiin pois. Aluksi ajattelin sen tarkoittavan, että mahdollisuudet vähenivät 50%:lla. Kuten aina, asiat eivät taaskaan  olleet onneksi niin mustavalkoisia. Kuulemma tämä viallinen johdin saattoi hankaloittaa vain raskaaksi tulemista. Ja kuulemma vasemmanpuoleinen munajohdin (?) saa sieltä oikeanpuoleisesta munasarjasta jotenkin niitä munasoluja napattua. Saatoin ymmärtää väärinkin, mutta aika hyvältä kuulostaa..eikö? Tavallaan yrityslaskuri nollaantui tässä vaiheessa. 


Tuli kesä, yritys jatkui rennoissa tunnelmissa Clomifenien avulla. Keskityin töihin, menimme naimisiin, elämä hymyili. Tuli syksy, otimme yhteyttä jälleen lapsettomuuspoliklinikalle kuten oli puhetta. Sovittiin inseminaatiosta. Näitä kokeillaan kaksi kertaa ja sitten koeputkihedelmöitys. Ensimmäisen inseminaation suhteen olin toiveikas, kaverin kaveri oli tullut kuulemma ensimmäisestä raskaaksi. Netistä luin lähinnä negatiivista palautetta, mutta myös onnistumisia. Olin ensimmäistä kertaa todella toiveikas. Tunsin oloni rennoksi ja jokin sisälläni sanoi, nyt se onnistuu. Tiesin sen aivan varmasti. 


Noin viikkoa ennen kun kuukautisten kuuluisi alkaa, ne tulevatkin yllättäen. Romahdin aivan täysin. Mikä ihme minussa on vikana?! Mitä olen tehnyt niin pahaa että rangaistaan näin? Enkö mä ansaitse omaa lasta? Olisinko mä niin huono äiti? En saanut kunnolla enää henkeä. Miten tämä unelma voidaan viedä kerta toisensa jälkeen ja vielä näin julmasti?! Olin jo ihan varma. Tämä kerta oli ihan erilainen muutenkin. Itkin koko illan. Se sattui niin syvästi. Ajattelin hetken etten enää jaksa tätä.


En oikein enää jaksanut uskoa koko inseminaatioon mutta Kokeilimme uudestaan. Tällä kertaa oli eri lääkäri. Kysyin jo toimenpiteen jälkeen jatkosta. Yllätyksekseni tämä lääkäri sanoi että vaihtoehtoja on kolme, joko ei tehdä mitään tietysti, tehdään uusi inseminaatio tai sitten lähdetään niihin koeputkihedelmöityshoitoihin. Ihmettelin miksi suunnitelmaa muutettiin, kun alussa puhuttiin vain kahdesta inseminaatiosta. Jotenkin jäin miettimään että ehkä lääkäri näki jotain miksi kannattaisi vielä yrittää inseminaatiota. Tai sitten ei. Kolmaskaan inseminaatio ei tuottanut tulosta. Odotuksetkaan eivät olleet kovin korkealla. 


Välillä inhoan olla oikeassa. Joka kerta huomaan sanovani itselleni, tiesin ettei se onnistu. Inhoan sitä. Miksi en vaan voi uskoa että se onnistuu. Ehkä se ei onnistu koska epäilen sitä...? 


Tänään näin telkkarissa pätkän siitä uudesta imetysohjelmasta. Pala nousi heti kurkkuun ja hengitys salpautui. Saankohan mä ikinä imettää.... Nyt vasta tajuan miten kovasti haluan lapsia. Ja miten kauheaa se on.. Jotenkin silti tämä kirjoittaminen tuntuu auttavan..... tai ainakin selkeyttää ajatuksia. Toisaalta taas tuntuu että kirjoittaminen saa tajuamaan miten surullinen oikeasti olen asiasta. Ehkä se on hyvä asia kun tunnustaa asioiden oikean laidan ja pääsee eteenpäin...